brommqw.com
Kuvan mies on isoisäni. Ja keskisormi on osoitettu niille kolmelle lääkärille, jotka sanoivat, ettei hän enää koskaan nousisi jaloilleen ja että hänen iässään oli vain hyväksyttävä kohtalonsa. Jos lääkäri on sanonut teille tai läheisellenne, että ”teidän on vain hyväksyttävä tilanne”, lukekaa viimeiseen riviin asti. Sen jälkeen, mitä meille tapahtui, minulla ei ole oikeutta vaieta. Nimeni on Julia. Olen 23-vuotias ja työskentelen kirjanpitäjänä. Asun pienessä kylässä Salon lähellä Varsinais-Suomessa isoisäni Juhanin kanssa. Hän kasvatti minut. Ei äitini. Ei isäni. Vaan isoisäni. Äitini jätti minut hänen luokseen, kun olin kaksivuotias, ja lähti Italiaan. Isääni en ole koskaan nähnyt. Minulla ei ole hänestä edes valokuvaa. Isoisä työskenteli seppänä kylän pajassa ja sen jälkeen kolmekymmentä vuotta sokeritehtaan kunnossapidossa. Hänen kätensä ovat kuin valurautaa. Vasen peukalo on litistynyt vuosien vasaraniskuista. Kun olin pieni, hän pesi minut pihalla sinkkivadissa ja letitti hiukseni sepänsormillaan. Letit menivät vinoon, mutta hän teki ne silti. Hän kumartui koulukirjojeni ääreen, vaikka oli itse käynyt koulua vain neljä vuotta, ja toisti alinomaa: ”Opiskele ahkerasti, Julia, tyttöseni. Sinä ansaitset elantosi päälläsi, et selälläsi niin kuin minä.” Hän kävi vanhempainilloissa ja istui yksin äitien joukossa. Kerran opettaja kysyi: ”Missä tämän lapsen äiti on?” Hän vastasi: ”Minä olen hänen äitinsä.” Kukaan ei kysynyt sitä enää koskaan. Opiskelin kirjanpitoa Salossa. Hoidan pienyritysten kirjanpitoa verkossa keittiönpöydän äärestä. Päivät pitkät olen uppoutunut muiden ihmisten tileihin. Pitäkää tämä tiliasia mielessä. Palaan siihen vielä. Isoisän polvet alkoivat pettää kymmenisen vuotta sitten. Paja ja kolmekymmentä vuotta tehtaan betonilattioilla olivat lopulta jättäneet jälkensä. Ensin hän ontui, sitten alkoi kävellä kepin kanssa. Ja aina kun asiasta puhuttiin, hän huitaisi sen pois: ”Kyllä se menee ohi. Minä olen Juhani. Olen taivuttanut rautaa, ja nytkö
