brommqw.com
Työskentelin 41 vuotta päivystyksessä ja ensihoidossa. Uskoin lääketieteeseen niin kuin jotkut uskovat Jumalaan: kyselemättä mitään. Se ei pelastanut veljeäni. Ja minut nosti takaisin jaloilleni vanha kiinalainen rohdoskaava, jolle olisin nauranut koko ikäni. Kirjoitan tämän, jotta teidän ei tarvitsisi käydä läpi sitä, minkä me kaksi jouduimme kokemaan. Olen Juhani Korhonen, 68-vuotias ja asun Tampereen lähellä. Aloitin 23-vuotiaana sairaanhoitajana päivystyksessä. Myöhemmin työskentelin myös ensihoidon tehtävissä. Neljänkymmenenyhden vuoden aikana näin sydäninfarkteja, hätäsynnytyksiä, murtumia, huonosti päättyviä lauantaiöitä, jäisiä teitä ja hälytyksiä, joissa jokainen minuutti ratkaisee. Työssäni oli usein ratkaisevaa päästä ajoissa paikalle. Uskoin, että sen jälkeen potilas saisi tarvitsemansa hoidon. Neljänkymmenenyhden vuoden ajan toistin ihmisille samaa: menkää lääkäriin, kuunnelkaa lääkäriänne, älkää hoitako itseänne isoäidin konsteilla. Olin yksi tuon ketjun ensimmäisistä lenkeistä. Toimitin ihmiset järjestelmän hoitoon ja olin vakuuttunut, että kun he olivat päässeet sisään, kaikki toimi niin kuin pitikin. Minulla oli veli, Mikael. Meillä oli kaksi vuotta ikäeroa. Hän oli ollut koko ikänsä muurari: rakennustelineitä, sementtisäkkejä, päiviä polvillaan betonin päällä. Hän oli todella vahva mies. Noin 65-vuotiaana hän alkoi valittaa toista polveaan. Sitten lonkkaansa. Ja kuka olisi voinut auttaa häntä paremmin kuin minä, hänen pikkuveljensä, joka oli työskennellyt päivystyksessä yli neljäkymmentä vuotta? Tunsin ylilääkäreitä, ortopedejä ja tapaturmakirurgeja. Minulla oli heidän henkilökohtaisia numeroitaan puhelimessani. Saatoin soittaa. Ovet eivät sulkeutuneet edessämme, eivät Tampereen sairaalassa eivätkä silloin, kun kävimme lääkärin vastaanotolla Helsingissä. Ovet kyllä avautuivat. Mutta lähes jokaisen oven takana vastassa oli sama: tulehduskipulääkkeitä, pistoshoitoja ja sitten: ”Tulkaa takaisin kolmen kuukauden päästä.” Kahden vuoden kulutt
