brommqw.com
Lähes viiden vuoden ajan pidin etäisyyttä naiseen, jonka kanssa poikani oli mennyt naimisiin. Puhuin hänelle kohteliaasti, hymyilin videopuheluissamme, mutta sisimmässäni en ollut koskaan todella hyväksynyt häntä osaksi perhettä. Sitten eräänä lokakuisena iltana, kun oma poikani seisoi keittiössäni ja selitti, ettei hän enää nähnyt muuta ratkaisua kuin saada minut hoivakotiin, hän keskeytti poikani. Vain yhdellä sanalla: ”Odota.” Nimeni on Helena Nieminen, olen 69-vuotias ja asun Helsingin Kalliossa, vanhan kerrostalon neljännessä kerroksessa, jossa hissi on epäkunnossa useammin kuin pitäisi. Kolmenkymmenenkahden vuoden ajan työskentelin liukuhihnalla tehtaassa Helsingin seudulla. Kahdeksan tuntia päivässä jaloillani betonilattialla, kädet jatkuvasti töissä, ikkunat auki talvellakin, koska koneet kuumensivat hallin niin kuumaksi. Kun jäin eläkkeelle, sain tunnustuksen pitkästä ja uskollisesta palveluksesta. Polveni olivat jo täysin hajalla. Mieheni, Matti, kuoli vuonna 2018. Minulla on vain yksi poika, Tuomas, 38-vuotias insinööri. Viimeiset seitsemän vuotta hän on asunut Shenzhenissä Kiinassa. Ja hänen vaimonsa nimi on Lin. Hän on kotoisin pienestä vuoristokylästä Yunnanista, Shijitanista. Hän tuli Suomeen vuonna 2016 vaihto-opiskelijaksi Helsinkiin. Siellä he tapasivat. He menivät naimisiin syyskuussa 2019 hänen kotikylässään. En ollut oman poikani häissä. En siksi, että olisin ollut vihainen. En yksinkertaisesti pystynyt siihen. Pitkä lento. Välilasku. Valtavan suuret lentokentät, joilla oikealle portille päästäkseen voi joutua kävelemään lähes kilometrin. Jo vuonna 2019 kuljin portaita alas sivuttain, molemmat kädet kaiteessa. Katsoin matkasuunnitelmaa. Katsoin polviani. Ja ymmärsin, etten selviäisi siitä. Tuomas sanoi: ”Ei se mitään, äiti. Älä mieti sitä.” Hän ei koskaan syyttänyt minua. Siksi on olemassa hääkuva, jossa sulhasen puolella ei seiso yhtäkään ihmistä. Miksi en koskaan onnistunut pääsemään lähelle Liniä? Olen rehellinen. Muuten tätä ei ole mitää
