LuckySphere
Käärijä — jos luet tämän, painu v***uun! 😠🖕 Moi kaikki, oon Liina. Oon 38-vuotias, teen töitä lähihoitajana vanhainkodissa täällä Helsingin laidalla Jakomäessä, ja kasvatan yksin mun 7-vuotiasta Riitta-tyttöä. Mulla ei oo mitään omaa. Ei rikkaita vanhempia, ei kumppania kenen kanssa jakaa laskut. On vaan mä. Kaksion vuokra on 530 euroa viikossa, ja tähän aikaan vuodesta koko kämppä muuttuu ihan pätsiksi. Mun hoitajan palkalla se vie melkein puolet kaikesta mitä ansaitsen, ennen kuin oon edes ostanut leipäpakettia kaappiin. Viime aikoina tää kaikki on vaan ottanut niin hitosti aivoon. Teen aamuvuoroja ja yövuoroja, pyyhin ihmisiä, pidän heitä kädestä kun he itkevät sellaisten sukulaisten perään, jotka ei koskaan käy katsomassa. Tulen kotiin niin loppuunpalaneena, etten meinaa saada edes kenkiä jalasta. Ja nyt on keskikesä, sellainen nihkeä ja painostava helmeilevä helle, joka ei helpota edes yöllä. Kun sähkölasku ilmastointilaitteen huudattamisesta tuli, mulla melkein laatta lensi pelkästä katsomisesta. Joskus iltaisin, kun Riitta jo nukkui, menin istumaan meidän pienelle parvekkeelle, jossa oli vähän viileämpää, ja vaan itkin. Hiljaa, ettei se heräisi. Kaikki mitä ikinä halusin, oli vaan lopettaa jokaisen sentin laskeminen. Etten tuntisi sitä pientä paniikkia rinnassa joka ikinen kerta, can maksupääte miettii sekunninkin liian kauan. Mutta se mikä mut lopulta murskasi, oli ihan mitätön juttu. Riitta tuli koulusta ja kysyi, pääsisikö se perjantain tanssitunnille, koska kaikki sen kaveritkin käy siellä. Neljäkymmentä euroa lukukaudessa. Ja mun oli pakko sanoa ei. Sanoin sille, että ehkä ensi kaudella, ja se sanoi vaan omalla pienellä äänellään ”selvä äiti” ja käveli huoneeseensa. Sona yönä mä romahdin huolella. Sen sandaalien hihna pysyy koossa pelkällä hiuslenkillä, enkä mä pystynyt antamaan sille edes neljääkymmentä euroa. Yksi mun työkavereista, Tiina, näytti mulle jotain puhelimestaan kahvitauolla. Se sanoi: ”Liina, kuinka kauan sä meinaat tappaa it
